Kello kaksi yöllä lasinen mehupullo lensi kaaressa -mies oli saanut tarpeekseen. Sieltä läikkyi yli kaikki, mitä oli hän äijämäiseen tapaan sisäänsä jättänyt. Tuli syytöksiä, haukkuja, aggressioita, ivaa ja puhdasta vihaa minuun kohdistettuna. Olin aivan shokissa miehen käytöksestä, ensimmäinen reaktio oli pakoon ja puinkin vauhdilla ulkovaatteet päälle. Ennen kuin ehdin ulos, tuli uhma -minuahan et kotoani ulos aja. Ja huoli: miten nukkuvat lapset, kuka heitä suojelee? Riisuin vaatteet ja menin hiljaisen miehen luo. Raivo nousi, ja nyt oli minun vuoroni huutaa niskojaan nakkelevalle ukolle. Vastasin hänen syytöksiinsä, hyökkäsin ennenkuin tajusin pelätä. Sitten tuli itku -siitä ei tullutkaan sitten loppua. Kaksi tuntia tuon jälkeen puimme asioita, yritimme ymmärtää toisiamme ja luoda uskoa että kyllä me selviämme, vielä kuukausi ja sitten muutamme. Lopputulos oli kuitenkin se, että minun itsetuntoani on murennettu jälleen. Minulla on entistä epävarmempi olo. Tuntuu että kaikki mitä teen on väärin (tännekin esille laittamani kuvat kättenitöistä raksalla olivat yksi suurimmista aggressionkohteista tuossa ukon purkauksessa). Olo on vieläkin erittäin väsynyt, loppuunajettu, varpaillaan täällä saa olla. Olen henkisesti ja fyysisesti aivan loppu. Mietin vain, että missä menee raja. Menikö se jo? Vai onko se nurkan takana?

Kaiken tämän päälle olin lupautunut menemään töihin tänään aamulla. Teimme tarviketilausta ensivuodelle. Naama kirjavana (itkusta, ei sentään muusta!) saavuin urheasti paikalle ja työtoverit nielivät (? tai ainakin hyväksyivät) selitykseni allergiasta. Siitäkin jäi paska fiilis, alistuin valehtelemaan ja peittelin ukon tekemisiä -en vain halua että asioitani levitellään töissä. Siksi soitinkin vielä nyt illalla lähimmälle työkaverilleni ja selvensin tilanteen. Minuahan ei lannisteta. Kai.