joo, hengissä ollaan, hengitellään. Olo on ollut voimaton kirjoittaa tänne sen suuremmin. Ylipäänsä itsestäni mölynpitäminen on pienentynyt huomattavasti, haluaisin olla vain hiljaa, hävitä pikkuhiljaa pois, jotta vaikeudetkin häviäisi. Siis älkee nyt ottako tätä minään epäitoivoisena viimeisenä viestinä!

Paljon on tapahtunut: Työt on alkaneet, perheneuvolaan olemme pääsemässä ongelmiemme kanssa -aika on tosin liian kaukana, vaikka nopeasti saimmekin. Yritämme pitää kaiken kasassa siihen asti. Pari viikkoa sitten iskimme parisuhteen kanssa pohjamutiin. Paljon alemmas ei voi enää vajota. Ei siitä sen enempää. Yhä enemmän on jo niitä hetkiä että ajattelen, hällä väliä koko avioliitto. Kun toinen ei jaksa yrittää minkään vertaa, miksi minä yritän kannatella meitä molempia viimeisin voimin. Kaiken lisäksi kroppani ryhtyi sanomaan itseään irti: sydän "meni väärään rytmiin" (muljahteli tosi ilkeästi) öisin, kädet menivät vereslihalle stressiperäisestä pakonomaisesta raapimisesta, maha kramppasi tuon tuosta ja unettomuus aiheutti melkoisia päänsärkyjä. Silloin heräsi kysymys: milloin on oikeus luovuttaa?