Uusin voimin, tosin ehkä vielä puolikuntoisena.

Yritämme jatkaa puolison kanssa, tällä viikolla on perheneuvolassa taas aika, tällä kertaa menemme kahdestaan. Saa nähdä mitä siitä tulee, ensimmäiseltä kerralta ei jäänyt käteen mitään muuta paitsi suuri väsymys. Sitä parantelin muutaman päivän sairaslomalla ja nyt töissäkin tiedetään että elämme rankkaa aikaa. Jotenkin on kyllä valoisampi olo, molemmat olemme tunnustaneet väsymyksemme, ja äärimmäisessä raivossa tuli avauduttua ukolle niin urakalla että hän on parantanut jonkin verran tapojaan. Harvemmin enää esimerkiksi suuttuneena jättää minut huomiotta, kuin en olisi olemassa, vaan katsoo reilusti silmiin ja myöntää: nyt suututtaa. Helpottavaa huomata, että vanhakin koira oppii jotain uutta.

Väsy on edelleen valtava, ja talo niin mahdottomasti kesken. Koskaan ei ole yhteistä aikaa, siis semmoista että kaikki pystyisivät täysillä olemaan vain siinä hetkessä. Ei minua muuten tämä keskeneräisyys häiritse, vielä..