Sitä olen koko tämän päivän pyöritellyt mielessäni. Nyt on jotenkin mitta niin täynnä. Parisuhteen plussia ja miinuksia laskeskelin vaunulenkillä, elämääni yksinhuoltajana mietin kotosalla. Itkettää ja harmittaa, ukko ei tunnu lainkaan tajuavan missä mennään. Isälleni puhuin puhelimessa, hiljainen mies oli langan toisessa päässä. Sanoin hälle mitä olen itsekin pohtinut, että ei tarvitse kyllä kummoisen miehen tulla tielleni, jotta lähtisin hänen mukaansa. Riittää kun osaa kuunnella ja puhua. Vaikeistakin asioista. Isä vaan toivoi viimeiseksi puhelimessa että rakasta miestäsi. Itse jäin pohtimaan että ehkä mun pitäisi rakastaa itseäni tällä kertaa. Jos kukaan muu ei kerran sitä tee.. Ja että parempi olla yksin kuin parisuhteessa jossa toinen jatkuvasti pahoittaa mieleni tekemällä juuri niin kuin olen heikoimmillani pyytänyt häntä toistuvasti olemaan tekemättä. Synkkää. No kai tässä kitkutellaan muuttoon asti ja katsellaan sitten toisiamme (ehkä) silmiin ja mietitään jatkoa.